Huoli Suomen paraurheilun tulevaisuudesta on yhteinen – Paraurheilun arviointi peräänkuuluttaa kunnianhimoisia, konkreettisia ja seurattavia yhteisiä tavoitteita

Paraurheilun arviointi kertoo paraurheilun aseman ja arvostuksen parantuneen, mutta paraurheilun kamppailee edelleen asemastaan ja arvostuksesta eri organisaatioiden sisällä. Paraurheilun johtaminen näyttäytyy Suomessa epäselvänä kokonaisuutena, ja parahuippu-urheilun taloudelliset- ja osaamisresurssit ovat kansainvälisen tason vertailussa riittämättömät.

Suomessa on arviolta vähintään noin 450 kansainvälisen tason paraurheilijaa ja vajaat 1200 kansallisen tason paraurheilijaa eri lajeissa. Suomi on saavuttanut viimeisen 20 vuoden aikana paralympialaisista useita mitaleita, mutta mitalien ja urheilijoiden määrä on ollut laskussa. Uusia parahuippu-urheilijoita kaivataan.

Suomessa on arvioitu huippu-urheilua useita kertoja viime vuosien aikana, mutta paraurheilun osuus on jäänyt arvioinneissa vähäiseksi. Valtion liikuntaneuvoston tilaamassa ja Liikuntakeskus Pajulahden toteuttamassa arvioinnissa tuotettiin nyt ensimmäistä kertaa kokonaiskuva paraurheilun rakenteista ja organisoitumisesta Suomessa sekä arvioitiin järjestelmän toimivuutta ja vaikuttavuutta. Osana arviointia tuotettiin myös lajiliittointegraation nykytilan arviointi.

Paraurheilun organisoituminen ja tila Suomessa 2024 -arvioinnin mukaan paraurheilun yleinen asema ja arvostus on parantunut viimeisen 15 vuoden aikana, ja suomalaisessa paraurheilussa on paljon kehittämishalukkuutta ja hyvää asennetta.

Paraurheiluun kohdentuu kuitenkin edelleen paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, ja eri organisaatioiden sisällä paraurheilu kamppailee edelleen asemastaan sekä arvostuksesta. Huoli Suomen paraurheilun tulevaisuudesta on alan toimijoilla yhteinen.

Arvioinnissa suositellaan riittävän kunnianhimoisten, konkreettisten ja arvioitavissa olevien tavoitteiden asettamista paraurheiluun. Paralympiakomitean urheilujohtaja Katja Saarinen on samaa mieltä arvioinnin julkistuksen yhteydessä käydyssä paneelikeskustelussa:

– Kun ihmiset näkevät ja kokevat mitä paraurheilu on, arvostusta luonnollisesti tulee, mutta arvostus on aitoa siinä vaiheessa, kun se menee toimintaan ja konkretiaan. Siihen meidän pitäisi nyt päästä: arvostuksen ajatuksesta siihen, minkälaisia toimenpiteitä vaatii, että huippusuoritukset ovat tulevaisuudessakin mahdollisia.

Lajiliittointegraatio kaipaa vahvempaa ohjausta

Arvioinnissa nousee vahvasti esiin, että esimerkiksi paraurheilun integroitumiselle osaksi lajiliittojen toimintaa (ns. lajiliittointegraatio) ei ole ollut ohjeita eikä yhteisiä tavoitteita. Lajiliittointegraatio on edennyt lajiliitoissa hyvin eri tahtiin.

Arvioinnin mukaan paraurheilu näkyy vain harvojen lajiliittojen strategioissa. Lajiliittojen tavoitteet paraurheilulle ovat usein kunnianhimottomia ja toteutuvat ilman suuria taloudellisia panostuksia. Lajiliittojen luottamustehtävissä on vähän paraurheilijoita.

On ongelmallista, jos paraurheilu nähdään vain osana yhteiskuntavastuuta ja yhdenvertaisuuden edistämistä, eikä itseisarvoisena huippu-urheilutoimintana, johon olisi syytä panostaa.

Onnistuneessa lajiliittointegraatiossa paraurheilu on juurtunut lajiliiton strategia- ja toimenpidetasolle asti. Onnistuneita integraatioita on toteutettu esimerkiksi Suomen Palloliitossa ja Suomen Ratsastajainliitossa.

– Pararatsastus tuli Suomen Ratsastajainliiton toimintaan jo vuonna 1992, ja meidän Kansainvälinen Ratsastajainliitto FEI teki integraation vuonna 2006. Yhteistyö on pitkäaikaista ja sitä on päästy koko ajan tiivistämään, joten tänä päivänä pararatsastuksen tuntuu luontevalta olla meidän liitossa, kertoo Ratsastajainliiton Tanja Takkula paneelikeskustelussa.

– Esimerkiksi huippu-urheilun johtoryhmässä meillä on jokaisella lajilla omat maajoukkuekapteenit, ja nyt vielä parakouluratsastuksen ja kouluratsastuksen maajoukkuekapteenina toimin minä, eli ollaan päästy samassa urheilulajissa yhdistämisprojektiin siinäkin, Takkula jatkaa.

Integraatiota vahvistettava korvamerkityllä, tason ja laadun mukaan porrastetulla rahoituksella

Valtion liikuntabudjetista kohdistuu paraurheiluun vuosittain arviolta noin 2,6–2,9 miljoonaa euroa. Lajiliittojen panostukset paraurheiluun ovat arviolta noin miljoona euroa, noin 0,7 % lajiliittojen kokonaiskustannuksista.

Arviointiin osallistuneista lajiliitoista yli puolella paraurheilun budjetti on vähemmän kuin 10 000 euroa vuodessa. Lajiliittojen taloudellinen satsaus paraurheiluun kohdistuu pääsääntöisesti kilpailutoiminnan kattamiseen. Taloudelliset panostukset ruohonjuuritason toiminnan ja valmentajakoulutuksen kehittämiseen sekä uusien urheilijoiden rekrytoimiseen ovat pieniä.

Nyt julkaistussa arvioinnissa suositellaan lajiliittointegraation vahvistamista korvamerkityllä ja toiminnan tason ja laadun mukaan porrastetulla rahoituksella. Lisäksi suositellaan valitsemaan kriteereihin perustuen 3–5 prioriteettilajia, joihin rakennetaan tulevaisuuden menestysprojektit.

– Tähän mennessä [resurssien puolesta] homma on toiminut hyvin, kun on kokenut tiimi, joka hoitaa manageroinnin ja valmennuksen ja muun, mutta kaikki on perustunut vapaaehtoispohjalle, ja se on ongelma. Jos verrataan vaikka brittien maajoukkueeseen, siellä sekä valmentajat että urheilijat tekevät sitä ammatikseen. Meillä on vähän pelaajia, ja joudutaan lähtemään ulkomaille hakemaan pelikokemusta, mikä myös tuo kuluja verrattuna isompiin parapingismaihin, kertoo paralympiaurheilija Aino Tapola omasta tilanteestaan.

Olympiakomitean huippu-urheiluyksikössä paraurheilusta vastaava Kimmo Mustonen on samaa mieltä kotimaisesta panostuksesta ammattivalmennukseen:

– Aino saa urheilija-apurahaa ja huippu-urheiluyksikön tukea leiritys- ja kilpailutoimintaan, ja nyt oli erityistä tukea Pariisi-projektiin, mutta kuten hän sanoi, esimerkiksi valmennus on vapaaehtoispohjalta. On löydettävä keinot, miten ammattivalmentajuutta nostetaan niin paralajeissa kuin vammattomienkin urheilussa. Yhteistyökumppaneiden kautta pitää löytyä lisärahoitusta suomalaiselle huippu-urheilulle.

Katja Saarinen huomauttaa, että paraurheiluun kohdennettu raha on nytkin mennyt juuri huippuvaiheen tekijöihin, mutta kuten Tapolan tapauksesta nähdään, ei se sielläkään ole riittävää.

– Siihen, että aidosti kilpaillaan mitaleista tulevaisuudessa, tiedetään ettei tämä malli ole kestävä edes huippuvaiheessa. Ja se mikä on isompi ongelma, on se, jos lajeissa ei ole mahdollisuutta rahoittaa mitään muuta kuin huippuvaihetta, niin ei sinne huippuvaiheeseen enää kovin montaa tulevaisuudessa löydä. Eli se on iso kysymys, miten paraurheilun talousresurssia kohdennetaan koko paraurheilijan polun rakentamiseen eri lajeissa.

Mistä uusia paraurheilijoita? Aino Tapola: ”Kuntoutuksen alasajo oli tosi paha juttu verkoston kannalta”

Arvioinnin mukaan nykyiset toimet urheilijoiden rekrytoimiseksi paraurheiluun eivät riitä kattamaan parahuippu-urheilun tarpeita tulevaisuudessa. Suuri puute on myös valmentajista ja valmentajakoulutuksesta sekä paraurheilun osaamisesta. Lisäksi paraurheilun kansallinen kilpailutoiminta on Suomessa pienimuotoista.

Tärkeinä tulevaisuuden toimenpiteinä nostetaan esiin uusien paraurheilijoiden rekrytointitoimien laajentaminen perinteisten liikuntaorganisaatioiden ulkopuolelle sekä asiantuntijuuden kehittäminen lisäämällä paraurheilun osaaminen osaksi kaikkia valmentajakoulutuksia ja tiivistämällä yhteistyötä yli lajirajojen ja vammattomien urheilun kanssa.

Katja Saarinen nostaa esiin suomalaisen erityispiirteen, että lapset ja nuoret, joilla on vamma, ovat integroituneina omiin lähikouluihinsa, eikä ole olemassa kootusti tietoa tai paikkoja, mistä löydettäisiin oikea kohderyhmä paraurheilumarkkinoinnille.

– Ja se on yhteiskunnallisesti ihan oikea suunta. Mutta esimerkiksi Amerikassa toteutetaan paljon sitä, että hoito- ja kuntoutuspoluilla moniammatilliseen tiimiin kuuluu alusta asti liikunnan ja urheilun asiantuntija. Nyt pitäisikin saada uusia aloitteita siihen, että miten päästään mukaan kuntoutus- ja sosiaali- ja terveyspuolen toimintaan ja kiinni kohderyhmään aikaisemmassa vaiheessa.

Aino Tapola myötäilee, että vammaiset ihmiset pitäisi löytää urheiluun juuri erilaisten yhdistysten tai kuntoutusten kautta. Urheilija kertoo osuvan esimerkin oman vammaryhmänsä parista, jossa kuntoutus aiemmin järjestettiin keskitetysti Helsingissä, mikä mahdollisti myös urheilijoiden välisen rekrytoinnin harrastamien lajiensa pariin.

– Selkäydinvammaisten kohdalla on ollut iso ongelma, että kuntoutus hajautettiin ympäri Suomea, suorastaan alasajettiin, jolloin tietotaito ja vammaisten väliset kontaktit hävisivät melkein kokonaan. Rekrytointi on kuitenkin turhaa, jos meillä ei ole paikkaa, jossa urheilija voi harrastaa – ei ole valmennusta eikä seuraa. Mielestäni pitäisi ensin panostaa niihin, ennen kuin aletaan etsimään uusia urheilijoita.

Kuka johtaa paraurheilua Suomessa?

Arviointi osoittaa, että paraurheilun johtaminen näyttäytyy Suomessa epäselvänä kokonaisuutena. Eri toimijoiden roolit ja vastuunjako eivät ole selvillä, ja käytännön vastuunkanto on hukkunut kompleksisessa kentässä. Kuten Aino Tapola huomauttaa, monesti paraurheilija ja valmentaja saavat johtaa itseään vielä huippuvaiheessakin, eikä esimerkiksi urheiluopistojen tarjoamista mahdollisuuksista usein ole tietoa.

– Meillä toimitaan usein organisaatioiden, lajiliittojen kautta, ja kun yksittäiset urheilijat, valmentajat tai managerit soittaa, ei tiedetä kenen tai minkä mukaan mennään. Sen takia olisi kauhean tärkeää, että johtaminen olisi parapuolella selkeää myös meidän suuntaan – silloin tiedetään mihin me kiinnitytään ja kenen kanssa tehdään yhteistyötä, sanoo pääkaupunkiseudun urheiluakatemia URHEA:n toimitusjohtaja Simo Tarvonen paneelikeskustelussa.

Keskustelu niin paraurheilun kuin laajemmin koko urheilukentän organisoitumisesta käy tänä syksynä kuumana, ja myös Paralympiakomitean rooli ja tehtävä on siinä olennainen kysymys, jolle haetaan vastauksia.

Olympiakomitean alaisessa huippu-urheiluyksikössä nähdään Paralympiakomitea koko paraurheilua johtavana organisaationa, pois lukien paralympialajien huippu-urheilu, joka sopimuksen mukaan kuuluu huippu-urheiluyksikön vastuulle.

Lajiliitoille puolestaan Paralympiakomitean johtaminen näyttäytyy edunvalvontana ja asiantuntijakumppanuutena, ja urheilijoille ja valmentajille vammaisurheilun etujärjestönä, joka vastaa muun muassa ruohonjuuritason toiminnasta.

Katja Saarinen myöntää suoraan, että tämänhetkinen kahden valtakunnallisen toimijan kokonaisuus paraurheilun johtamisessa toimii huonosti.

– Ei ole kuin neljä vuotta siitä, kun Paralympiakomitea ja Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta Vau ry yhdistyivät, ja siinä yhdistymisessä haettiin nimenomaan sitä, että saataisi toimintaa paraurheilijan polulla organisoitua mahdollisimman pitkälle samasta organisaatiosta, jolloin polusta saataisiin yhtenevä ja urheilijalle helppo edetä. Meillä on polusta yksi pala – paralympialajien huippu-urheilu – eri organisaatiossa, ja kyllä tästä raportista ilmeni, että siinä on nyt yksi nivelvaihe polulla, joka ei toimi.

Kimmo Mustonen nostaa esille vuoden 2023 alussa julkaistun Soveltavan liikunnan ja paraurheilun sanaston ja sen, kuinka se on vasta osaltaan alkanut avata käsitteitä ja paraurheilun monipuolisuutta.

– Itsekin tunnistan sen, että kun puhutaan paraurheilusta tai parahuippu-urheilusta, että kaikille tähänkin kyselyyn vastanneille eivät termit ja käsitteet ole täysin selviä. Itse tietysti teen töitä paralympialajien eteen huippu-urheiluyksikössä, ja uskoisin että paralympialajeille on sitä kautta johtaminen selvää, mutta muu paraurheilu on vielä aikamoinen kenttä erilaisia toimijoita, ja kuka sitä johtaa – se on hyvä kysymys.

Arvioinnissa nousi esiin, että paraurheilun johtaminen eri tahoilla on ollut tähän asti hyvin henkilöitynyttä, ja myös huippu-urheiluyksikössä on tunnistettu, että henkilöstövaihdokset vaikuttavat työn edistymiseen.

– Kun johtajat vaihtuvat – mikä omalla kohdallani on tapahtunut nyt kolmesti, neljäs tulossa – pitää periaatteessa aloittaa aina huippu-urheiluyksikön sisällä alusta työ sen kanssa, mitä paraurheilu on. Siinä mielessä ei ole vielä siellä ytimessä, että paraurheilu mielletään osaksi suomalaista huippu-urheilua, ja sen eteen pitää tehdä töitä koko ajan, Mustonen sanoo.

Arvioinnin johtopäätöksissä todetaan, että johtamisessa tulee siirtyä tavoiteasiakirjatasosta ja jatkuvasta roolikeskustelusta toimijakohtaiseen vastuunottoon ja sitoutumiseen sekä toimenpidetasolle. Myös paraurheilijat tulisi ottaa paremmin mukaan heitä koskevaan päätöksentekoon.

Paraurheilun organisoituminen ja tila Suomessa 2024 -arvioinnin tulokset pohjautuvat haastatteluihin ja kyselyihin, joiden avulla on kuultu laaja joukko keskeisten valtakunnallisten organisaatioiden ja lajiliittojen edustajia, paraurheilijoita ja -valmentajia sekä urheiluakatemioilta.

Paraurheilulla tarkoitetaan arvioinnissa vammaisten henkilöiden harjoittamaa urheilua, jota tehdään kilpailullisin tavoittein. Parahuippu-urheilu tähtää kansainväliseen menestykseen, joko paralympialajeissa tai ei-paralympialajeissa.

Tutustu koko arviointiraporttiin:

Mistä teitä paraurheilijoita aina pulpahtelee? – Paraurheilun organisoituminen ja tila Suomessa 2024

Katso arvioinnin julkistamistilaisuus ja paneelikeskustelu